Lyhyesti
Kaksi jyväskyläläistä ystävystä, sairaanhoitajaopiskelija Eine Nyyssönen (21) ja toimistoapulainen Riitta Pakkanen (23), lähti polkupyöräretkelle heinäkuussa 1959. Heidät nähtiin viimeisen kerran elossa Polvijärvellä 26.–27.7. Yöksi 27.–28.7. he saapuivat Heinäveden Tulilahden leirintäalueelle.
Poliisitutkinnan mukaan naiset surmattiin 28.7.1959 vastaisena yönä. Ruumispari löytyi 21.8.1959 suohon kätketystä haudasta lähellä leirintäaluetta. Tapaus nousi valtakunnalliseksi puheenaiheeksi, mutta tekijä tai tekijät eivät ole varmistuneet.
Tausta
Tulilahden kaksoismurha on jäänyt suomalaisen rikoshistorian merkkitapaukseksi. Tapaus tunnetaan erityisesti uhrien nuoruuden, rikospaikan luonteen (leirintäalue) ja tekijän onnistuneen jälkienpeiton vuoksi. Tapausta on verrattu ajan muihin laajasti puhuttaneisiin henkirikoksiin, kuten seuraavana vuonna tapahtuneisiin Bodominjärven surmiin, mutta viranomaiset eivät ole vahvistaneet yhteyksiä.
Tapahtumien kulku
– 18.7.1959: Ystävykset lähtivät Jyväskylästä polkupyöräretkelle Savoon ja Pohjois-Karjalaan.
– 26.–27.7.: Viimeinen varma havainto heistä on yöpymisestä Polvijärven matkustajakodissa. He ilmoittivat suuntaavansa Tulilahteen.
– 27.7. ilta: He saapuivat Tulilahden leirintäalueelle ja pystyttivät teltan. Leiripaikalla heidän seurassaan kävi paikallisia nuoria, jotka poistuivat iltayhdeksän–kymmenen aikaan lehtitietojen mukaan.
– 28.7. varhainen aamu: Leirintäalue oli todistushavaintojen mukaan tyhjä. Poliisi arvioi surmien tapahtuneen yöllä.
– 21.8.: Varusmieslöytäjä havaitsi maastossa peitellyn suokuopan, josta paljastui uhrien yhteinen hauta. Tavaraa löytyi etsintöjen myötä läheisestä maastosta; polkupyörät nostettiin Kermajärvestä 4.9.
Tutkinnan mukaan tekoon käytettiin kahta eri välinettä: toista uhria oli lyöty päähän tylpällä esineellä, toista puukotettu useita kertoja. Poliisin mukaan viitteitä raiskauksesta ei ollut. Tekijä tai tekijät olivat piilottaneet tavaroita eri paikkoihin ja naamioineet haudan nuorella puuntaimella.
Tutkinta
Keskusrikospoliisi johti laajoja etsintöjä ja kuulusteli yli tuhat henkilöä. Julkisissa lähteissä kuvattujen vihjeiden perusteella huomio kiinnittyi niin sanottuun mopedimieheen, jota oli nähty seurailemassa naisia matkalla. Myöhemmin syyte nostettiin sekatyömies Runar Holmströmiä vastaan. Poliisi viittasi todisteina muun muassa hänen hallustaan löytyneeseen puukkoon (jonka väitettiin sopivan haudan naamioinnissa näkyneisiin vuolujälkiin), havaintoihin mopedista sekä hänen alkuvaiheessa antamiinsa ja sittemmin peruuttamiinsa kertomuksiin liikkeistään.
Puolustus kiisti syyllisyyden ja toi esiin useita seikkoja, joiden heidän mukaansa oli vaikea sovittaa Holmströmiin: rikospaikan maastotuntemusta edellyttävä jälkien peittely, arvio tekijän kädenkäytöstä vuolujäljistä sekä yksin toimimisen uskottavuus vaikeassa maastossa. Keväällä 1961 Varkauden läheltä löytyi uhrien omaisuudeksi tulkittuja vaatekappaleita; puolustus katsoi löydön tukevan vaihtoehtoisia tulkintoja tapahtumista.
Oikeudenkäynti Heinävedellä alkoi kesäkuussa 1960 ja sai huomattavaa julkisuutta. Prosessi päättyi ilman tuomiota, kun Holmström kuoli itsemurhaan pidätyssellissä toukokuussa 1961. Tekoa ei ole ratkaistu tuomioistuimessa, eikä esitutkinnassa ole esitetty yksiselitteistä näyttöä muustakaan yksilöidystä tekijästä. Julkisessa keskustelussa on vuosikymmenten aikana mainittu myös muita nimiä ja vaihtoehtoja, mutta viranomaiset eivät ole vahvistaneet niitä.
Miksi tapaus on jäänyt mieleen
Tulilahden surmat ovat osa suomalaisen rikoshistorian kollektiivista muistia. Tapaus heijastaa aikansa matkailu- ja leirikulttuuria sekä rikostutkinnan keinoja ennen nykyaikaista forensiikkaa. Ratkaisemattomuus, laajat etsinnät ja näkyvä oikeusprosessi ovat tehneet siitä toistuvasti esiin nousevan aiheen niin mediassa kuin tietokirjallisuudessa.
